Une semaine de silence

Bonjour mes amis! :) Viikko on taas vierähtänyt ja on aika raportoida Luxemburgin tapahtumista. Tai pikemminkin arjesta, sillä viime viikko kului hiljaisissa ja rauhallisissa merkeissä, vaikka suuria mullistuksia jonkin verran taphtuikin.

Koska hyvät uutiset on aina mukavampi ottaa vastaan huonojen tiedonantojen jälkeen, aloitetaan tämänviikkoinen reportaasi kaikkein raskaimmilla ja ikävimmillä uutisilla. Viime keskiviikkona sain nimittäin kuulla suru-uutisen, että yksi tädeistäni oli menehtynyt. Hän oli ollut jo pitkään sairas ja sairaalassa hoidettavana, mutta joka kerta läheisen poismeno yllättää ja koskettaa. Siksipä viimepäivät ovat paljolti kuluneet syntyjä syviä pohtiessa. On vaikea uskoa, että läheinen, tuttu ja tärkeä ihminen on yhtäkkiä poissa elämästä. Tyhjyys ja hiljaisuus ovat päällimmäisiä tuntemuksia, vielä moninkertaisesti enemmän kaikkein läheisimmille omaisille kuin muille. Kuoleman tullessa lähelle omat elämänarvot joutuvat usein koetukselle ja suurennuslasin alle. Omalla kohdallani polttavia kysymyksiä ovat olleet poissa Suomesta oleminen ja etäisyys perheestä ja ystävistä. Entä jos jotain sattuu heille, kun olen poissa? Entä jos joku kuolee, enkä pääse paikalle hyvästelemään? Miksi minä haluan olla täällä, kun läheiseni ovat muualla? Nämä kysymykset hiljentävät elämän ja saavat tarkastelemaan maailmankvaansa uudelleen. Suru-uutinen pysähdytti, mutta siitä huolimatta tunnen paikkani olevan jossain muualla kuin Suomessa, vaikka perhe ja ystävät ovatkin minulle tärkeitä ja rakkaita. Minun tulee kuitenkin ensisijaisesti olla rehellinen itselleni ja ajatella omaa elämääni, vaikka se olisi kuinka itsekästä. Tällä hetkellä en koe, että olisin onnellinen Suomessa, vaan kaipasin jonnekin pois. Vaikka etäisyys kotimaasta siis välillä kalvaa mieltäni, tunnen paikkani olevan tällä hetkellä täällä. Ja onneksi en ole kovin kaukana Suomesta, sillä pääsen suhteellisen nopeasti piipahtamaan kotona. Maaliskuun alussa on edessä pikainen ja raskas matka hautajasiin talviseen Suomeen. Olen tästä mahdollisuudesta hyvin onnellinen.

Surullisempien kuulumisten ohella elämä pyörii tuttua rataansa. Töissä ja kotona kuluvat päivät suhteellisen nopeasti. Tuulian kanssa yhteisasuminen edelleenkin sujunut hyvin ja kissat ilostuttavat arkea enemmän kuin koskaan. Voi, kun niitä tulee ikävä muuton koittaessa viikon päästä! Gustave ja Eddie ovat vallanneet paikan sydämestäni ja asettuneet sinne asumaan koko herttaisen ja hyrräävän olemuksensa voimalla. Ero tulee olemaan vaikea, vaikkakin väistämätön. Maaliskuun ensimmäinen päivä on aika lentää pesästä ja muutta Longwysta Luxemburgiin uuteen kotiini opiskelija-asuntolassa. Tällä viikolla on edessä pieniä muuttovalmisteluja ennen ensi viikkoa. On oikein ihanaa, nykyisen asuntojärjestelyni loistavuudesta huolimatta, päästä muuttamaan "omaan kotiin" ja asettua vähän pysyvämmin aloilleen. Arki saa silloin uusia ulottuvuuksia ja muotoja sekä pääsee rutinoitumaan entistä enemmän. Ja hyvä niin.

Arjesta pääsen sujuvasti sen pyörittämiseen. Siihen kuuluu siis siivousta, ruoanlaittoa, pyykkäystä, harrastuksia, työntekoa, vapaa-aikaa ja minun tapuksessani tätä kaikkea kehystää ja rytmittää jatkuva penninvenyttäminen. Tämä seuraava ajatussikermä on omistettu kaikille teille rakkaat kanssatoverini, etenkin te köyhät opiskelijaystäväni saatte sympatiani. Tämän kappaleen aiheena on siis köyhyys. Kaikkien eurooppalaisten mittarien mukaan olen nimittäin virallisesti köyhä. Saan kuukaudessa käteen noin 800€ (opiskelijat puolet vähemmän!) ja elelen jatkuvasti rahaa laskien, pennejä pyöritellen ja äärimmäisen säästeliäästi. Tunne on tuttu varmasti monelle ja pidemmän päälle käy varsin rasittavaksi. Etenkin näin ulkomailla ollessa, sillä olisi kiva matkustella ja tehdä kaikkea hauskaa. Mutta kun ei ole rahaa. Saankin jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, etten ole täällä lomalla, vaan työntekoa oppimassa. Kokemuksena tämä on siis verraton ja Luojalle kiitos, täällä on kallliita vuokrahintoja lukuunottamatta suhteellisen edullista elää. Ruoka on halpaa (esimerkkinä mainittakoon perjantai-illan herkkuni: pullo punaviiniä, patonki ja kolme eri juustoa maksoivat yhteensä 6,20€) ja liikkuminen samoin. Silti en todellakaan elele herroiksi täällä, vaan joudun laskemaan joka pennin. Lisätuloja en voi ansaita, koska olen työmarkkinatuella työelämävalmennuksessa. Köyhyys on kohtaloni, ainakin tällä hetkellä. Lohduttaudun kuitenkin ajatuksella, että köyhä elämäni on jonain päivänä muisto vain. Opiskelu ja harjoittelu ovat vain väliaikaisia elämänvaiheita, välietappeja matkalla eteenpäin elämässä. Jonain päivänä siis ansaitsen ihan kunnon palkkaa eikä minun joka kerta kaupassa käydessäni tarvitse katsoa hintalappua. Tämä ajatus on johtotähteni ja kantaa minut köyhyyden ahdingon yli. Ja onhan sanomattakin selvää, että olen todella hurjan paljon onnekkaampi kuin ne miljoonat maailman oikeasti köyhät ihmiset, joilla ei ole mahdollisuuksia millään tavalla muuttaa elinolojaan ja päästä köyhyydestä eroon. Minun ja monien muiden samassa tilanteessa olevien kohdalla köyhyys on onneksi ohimenevää. Työelämä odottaa ja ideoita sen suhteen on jo muhimassa ajatuksissani. Ja on köyhyydessä välillä jotain virkistävääkin. Oppii rahan arvon, fiksumpaa kulutusta ja tajuaa myös sen, että raha ei kasva puussa (niin kuin huonekasvi väittää :D). Köyhyyspaatokseni loppuun siteeraan iki-ihanaa Franciscus Assisilaista: "Missä on köyhyyttä ja iloa, siellä ei ole ahneutta tai saituutta." Viisaita sanoja Assisin pikku köyheliiniltä.

Ja jälleen kerran loppuun hassuja huomiota Luxemburgista ja Ranskasta:

* Rautatieasema: Ne ovat taatusti kaikkialla samanlaisia. Luxemburgin keskusrautatieasema ei eroa mitenkään Helsingin kollegastaan, sillä samanlainen epämääräinen hengailu, kaljanjuonti ja pultsarien lauma koristaa täkäläistäkin matkustuslaitosta. Aseman seutu on arki-iltapäivisin täynnä jos jonkinmoista taivaltajaa ja yllättävän monella on kädessään kljatölkit ja jaloissaan muovikasseja. Jengejä on köyhistä romanikerjäläisistä keski-ikäisiin ukkoihin ja nuorisoporukoihin. Tuttu näky, mutta jotenkin yllättävä, sillä en osannut odottaa tälläistä vauraassa Luxemburgissa. Ei tarvitse kuitenkaan kuin siirtyä kilometri asemalata vanhaan kaupunkiin, jossa tunnelma on ihan eri ja kuvitus kuin satukirjasta. Aseman seudut ovat varmaankin kaikkialla maailmassa hiukan hämäräperäisiä. Ja kuulemma paikallinen punaisten lyhtyjen alue sijaitsee sekin jossain aseman lähettyvillä hämyisillä kujilla. Suuressa maailmassa suuren maailman malliin. :)

* Suomi-connection: Voitte vain arvata hämmästykseni ja iloisen mieleni, kun huomasin Dome Karukosken uusimman elokuvan "Napapiirin sankarit" Longwyn elokuvateatterin näytösten joukossa. Täällä tuo viihdyttävä komedia tunnetaan nimellä "Vey Cold Trip" (outo ranskannos!) ja on esityksessä tietenkin ranskaksi dubattuna. Jos joku haluaa käydä naureskelemassa Japer Pääkkösen ja kumppaneiden ranskankieliselle puheelle (ranskalaiset näyttelijät siis dubbaajina), niin kyseisen elokuvan traileri löytyy täältä: http://www.utopolis.fr/film/5849/ Kuinkakohan lapin murre on saatu kääntymään ranskaksi? :)

* Outo ja ihana pankkiautomaatti: Täkäläisistä otoista saa nostettua 10€ -seteleitä, mikä on aivan mahtavaa. Sen sijaan vähemmän mahtavaa on, että näkee kuvaruudulla edellisen asiakkaan käteisnoston tiedot ja tilin saldon. Tämä on tapahtunut minulle nyt pari kertaa, sillä edellisen asiakkaan lähdettyä ruutu näyttää muutaman sekunnin kyseisen asiakkaan tietoja kuvaruuudulla. Ei siis nimiä, tilinumeroa tai mitään sellaista, mutta sen sijaan noston arvon ja tilin saldon. Tänään edessäni asioineella miehellä oli tilillään vajaat 3000€ ja rahaa hän nosti 50€. Että näin tietoturva ja yksityisyyden suoja toteutuvat Luxemburgissa.

Tälläisa aatoksia tällä kertaa. Sää on taas vaihteeksi kylmä, mutta lunta ei ole onneksi ja Suomen pkkaslukemista ei onneksi tarvitse kärsiä. Kevät saisi kuitenkin tulla ja pian. Voikaa hyvin siellä Suomessa ja missä ikinä. <3 À bientôt mes cheris! :) XXX

Appartement, Arlon et affaires étrangeres

Heipskukkuu mes cheris! :) Tervehdys taas täältä keskeltä Eurooppaa. Aika kuluu kuin siivillä ja kuukausi Luxemburgissa on kohta vierähtänyt. Kivaa on ollut ja hyvin olen viihtynyt. Asiat hakevat vielä paikkaansa, mutta osa elämästä alkaa järjestyä vähitellen. Mennään siis pidemmittä puheitta viime viikon tapahtumiin ja uusimpiin kuulumisiin.

Tärkein ja iloisin uutinen kuluneen viikon varrelta on kämpän löytyminen. Tarina on osoitus siitä, että asiat järjestyvät aina loppujen lopuksi parhain päin - tavalla tai toisella. Olin siis valmis vuokraamaan huoneen kimppakämpästä pohjoisesta osasta Luxembourgin kaupunkia Beggenin kaupunginosasta. Kävin katsomassa kyseistä taloa ja huonetta muutama viikko sitten ja sain varattua sen itsellni. Muutto oli suunniteltuna maaliskuun alkuun. Vuokra olisi ollut 350€/kk ja jotain pieniä kuluja (lämmitys ym.) siihen päälle. Tapasin kämpän vuokranantajaa viime viikolla ja tarkoituksena oli maksaa takuuvuokra saman tien. Vuokranantajana oli venäläinen keski-ikäinen rouva Irina, joka tavatessamme vaikutti ihan mukavalta, mutta samalla hieman oikukkaalta persoonalta. Hänelle tuntui olevan aika sama, kuka kämppään muuttaa, kunhan kyseessä oli nainen ja hän oli valmis maksamaan käteisellä. Minulle jäi tapaamisestamme ihan hyvä, mutta hiukan outo fiilis. En osaa tarkemmin kuvailla miksi, mutta jotenkin epäröin koko vuokratouhua. Olin kuitenkin varautunut takuuvuokran maksuun Irinan tapaamisen jälkeisenä päivänä, mutta jotenkin minulla oli koko ajan tunne, että jos joku muu kämppä tulisi vastaan, niin ottaisin sen heti.

Ja uskokaa tai älkää, mutta juurikin näin kävi. Samana iltana kun tapasin Irinan minulle oli lähetetty sähköpostia eräästä opiskelija-asuntolasta, josta olin aiemmin huonetta kysellyt. Kyseinen asuntola on saanut kehuja muilta harjoittelijoilta ja sijaitsee Limpertsbergin kaupunginosassa aivan Luxin keskustassa, josta pääsee kävellen kaikkialle. Sähköpostissa tiedusteltiin haluaisinko muuttaa asuntolaan maaliskuun alussa ja vuokrata sieltä huonetta kesäkuun loppuun saakka. Yhteiskeittiöt ja kylppärit tottakai, mutta oma huone hintaan 425€/kk ja bonuksena mahdollisuus tavata muita harjoittelijoita ja nuoria (Beggenin kämpässä kämppiksinäni olisivat olleet Irina ja keski-ikäinen unkarilainen nainen). Otin huoneen siltä istumalta ja olin enemmän kuin iloinen asioiden saamasta käänteestä, sillä asuntola tuntui jotenkin turvallisemmalta ja paremmalta ratkaisulta kuin huoneen vuokraaminen ilman virallista sopimusta ja käteisellä. Toki olisin Beggenin huoneen ottanut, jos asuntola ei olisi viime hetkellä toteutunut, sillä ei Beggenin asunnossa mitään vikaa ollut. Keskusta-asuminen, muut harjoittelijat ja asuntolameiniki tuntuvat kuitenkin paremmilta vaihtoehdoilta muihin ratkaisuihin verrattuna, joten riemuitsen suuresti asunnon järjestymisestä ja asioiden kertakaikkisen loistavasta toteutumisesta parhain päin. Ja vielä kerran iso, valtaisa ja lämmin kiitos kaikille asunnon metsästyksessä ja etsimisessä auttaneille, olette ihania ja parhaita!

Asunnonetsinnän raskaan kiven pudottua harteiltani voin nyt hyvillä mielin keskittyä muihin asioihin, kuten nähtävyyksiin, kielen opiskeluun ja paikalliseen kulttuuriin tutustumiseen. Nähtävyyksillä en kovin paljon ole ehtinyt vielä käydä, mutta lauantaina sain itseni liikkeelle ulkomaanmatkailun merkeissä. Piipahdin nimittäin Arlonin kaupungissa Belgian puolella ja kunnon turistin tavoin töllistelin kaupunkia muutamn tunnin ajan. Päällimmäiset mielikuvat ovat seuraavat: pieni ja kuollut. Olin liikkeellä lounasaikaan ja kaikki kadut olivat siksi tyhjiä ja kaupat kiinni. Lounasaikaan kaikki ovat siis kotona/ravintolassa/bistrossa syömässä. Lounasaika kestää täällä kaksi tuntia (yleensä klo 12-14). Vuodenaikakaan ei suosinut Arloniin tutustumista, sillä sää oli harmaa ja ankea. Arlon on kuitenkin yksi Belgian vanhimmista kaupungeista, joka kuului Rooman muinaiseen valtakuntan. Muistona tästä ajasta kaupungin keskustassa seisoo vanha roomalainen pylväs, joka kyllä mielestäni oli hiukan säälittävän näköinen,. Mutta sehän ei muuta pylvään historiallista arvoa mihinkään. Samoin Arlon on ollut merkittävä merovingien (Ranskan hallitsijoita keskiajalla) hallitsema kaupunki, jossa tuon aikakauden jäänteinä oli vanha kirkko ja kuninkaan portaat. Rappuset kylläkin olivat aika lahot ja täynnä sammalta. Mutta historia on historiaa. Suurimman vaikutuksen Arlonissa minuun teki kirkko, joka oli aivan rautatieaseman vieressä, jossa vierailin ensimmäiseksi turistikierrokseni alussa. Kirkko oli omistettu Pyhälle Martille (ei siis Martti Luther, joka katolisille on harhaoppinen, vaan eräälle toiselle Martille, joka oli ranskalainen munkki keskiajalla) ja oli oikein komea uusklassinen ja uusromanttinen rakennus 1900-luvun alusta. Kirkon, muutaman aukion sekä vanhan ja kauniin synagogan (Arlonissa on ollut yksi Belgian suurimmista juutalaisyhteisöisöistä ja siellä on edelleenkin hautausmaalla oma osio juutalaisille) lisäksi kaupungissa ei ollut juuri muuta nähtävää, joten parin tunnin kävelyn jälkeen suuntasin kulkuni takaisin rautatieasemalle ja otin junan Luxemburgiin. Matka kestää noin 20 minuuttia ja maksaa menopaluuna 9,60€. Eipä ollut onneksi hinnalla pilattu reissu. :)

Ranskan kielen opiskelu on jatkunut nähtävyyksien katselua tehokkaammin. Ranskan opiskelu on kuin vuoristorataa, välillä mennään nousujohteisesti ylämäkeen ja välillä tukka putkella alamäkeen. Toisin sanoen välillä on hyviä päiviä, jolloin opin ja oivallan paljon ja välillä taas tuntuu, etten osaa ja ymmärrä mitään koko ranskasta. Kieli sujuu kuitenkin päivä päivältä paremmin ja nykyisin osaan jo reagoidakin, jos joku puhuu minulle ranskaa. Esimerkiksi Arlonissa sain jälleen kerran toimia turistioppaana ja vastata ranskaksi esitettyyn tiedusteluun olevani vain turisti ja olevani yhtä eksyksissä kuin kysyjät. Niille, jotka eivät ole blogejani aiemmin lukeneet siis tiedoksi, että olen aina ja kaikkialla, minne ikinä menenkin turistineuvojan roolissa. Tämä on tapahtunut niin Roomassa, Venetsiassa, Lontoossa, Pariisissa, Washingtonissa kuin Helsingissäkin. Ja nyt voin lisätä Arlonin listaan. :) Pointti tässä anekdootissa on kuitenkin ranskan kielessä, jota osasin käyttää ja ymmärtää neuvontatilanteessa. Toinen palkitseva kokemus kielitaidon kehittymisestä oli keskustelutilaisuus, jossa vierailin työn puolesta viime viikolla. Kyseinen tapahtuma oli itse asissa luxemburgin kielellä (muistuttaa erehdyttävän paljon saksaa), mutta tulkattiin ranskaksi. Tulkkaus oli erinomainen, sillä ymmärsin lähes kaiken, vaikka aihe liittyi metsien hoitoon ja suojeluun. Kuullun, luetun ja jopa kirjoitetun kielen osaaminen on siis kehittynyt hurjasti, vaikka toki ranska vielä paljon työtä teettääkin. Enää se ei kuitenkaan ole niin vaikeaa kuin aluksi. Akilleen kantapääni ranskan suhteen on puhuminen, joka ei vielä luonnistu kovin hyvin. Mutta kaikki ajallaan ja eiköhän sekin päivä vielä koita, kun saan suuni auki ranskaksi oikein kunnolla. :)

Ja sitten taas muutamia ajatuksia ja havintoja paikalliseen kulttuuriin liittyen:

*Sää (jälleen kerran): Edelleen äärimmäisen vaihtelevaa. Välillä on pkkasta, välillä kymmenen astetta plussa. Välillä sataa ja välillä paistaa aurinko. Kaikki tämä siis samankin päivän aikana. Kotoisaa, sillä Suomessa sää on yhtä oikukas kuin täällä. Kiehtovinta säärintamalla on kuitenkin sankka sumu, joka monena aamuna tervehtii minua bussimatkalla. Ilma on täällä niin kosteaa, että sumua on ilmassa lähes joka aamu. Erityisen sankkaa sumu oli viime keskiviikkona, jolloin kävelin klo 7.00 aikoihin bussipysäkille pimeillä ja autioilla kaduilla. Ajattelin, että nyt jos koskaan kirvesmurhaaja iskee, sillä tunnelma oli kuin suoraan kauhuleffasta. :)

*Sarjakuvat: Suuri ja merkittävä osa paikallista kulttuuria ja eräs keskeinen kirjallisuudenlaji. Jopa uutiskoostelehdissä (paikallinen Metro eli L'Essentiel (joka tarkoittaa olennaista) ja Point 24) isoista sanomalehdistä puhumattakaan julkaistaan viikoittain sivun tai aukeaman kokoisilla jutuilla uusimmat sarjakuva-arviot. Sarjakuvakirjoja myydään kaupoissa paljon ja niiden arvostus on ilmeisen suurta. Onkin kiehtovaa, että sarjakuva on saavuttanut tälläisen roolin osana kirjallista kulttuuria. Sarjakuvat eivät ole vain lapsille, vaan kaikille. Se on kirjallisuutta ja taidetta siinä missä muukin kirjallisuus ja taide. Jännä, kiinnostava ja uusi juttu minulle ja varmasti kaikille suomalaisille, sillä meillä sarjakuva on vielä aika marginaalinen osa kirjallisuutta, vaikka suosittu taidemuoto onkin.

*Blondius: Ilmeisen harvinaista ja kiinnostavaa. En tiedä onko muilla blondeilla samankaltaisia kokemuksia kuin minulla, mutta aina kun siirryn Tanskaa etelämmäksi saan huomattavasti enemmän huomiota osakseni kuin Pohjoismaissa. Blondit ovat ilmeisesti katoava laji maailmassa, sillä vaalea tukka kerää katseita osakseen minne ikinä menenkin. Tuijotus ei ole pahansuopaaa eikä yleensä kovin häiritsevääkään, vaan pikemminkin uteliasta ja kiinnostunutta. Miespuolisten katselijoiden kohdalla flirtti saattaa myös tulla kyseeseen tuijotuksen lisäksi. Olen varsin yllättynyt blondin kuontaloni saamasta huomiosta, sillä luulisi Keski-Euroopassa (Lontoossa, Washingtonissa, New Yorkissa ja Ranskassa) olevan blondeja. Mutta ilmeisesti ei. Vaalean tukan lisäksi myös vaalea iho kerää katseita osakseen. Tämä on itse asiassa aika huvittavaa ja jopa imartelevaa, mutta välillä myös vähän häiritsevää. Mutta samalla en voi ilkikurisesti olla toteamatta, että kyllä blondina olemisesta on myös arvaamatonta hyötyä. Viime viikolla nimittäin junassa lippuni oli mennyt vanhaksi ja väitän, että jos en olisi ollut kauniisti hymyilevä nuori blndi nainen olisin joutunut matkani maksamaan. Mutta koska lippuja tarkisti nuori ja söpö miespuolinen konduktööri pääsin matkustamaan ilmaiseksi. Joskus siis kannattaa olla blondi . :D

Ennen kuin on aika lopettaa tämänkertainen sepustus, kirjoitan muutaman ajatuksen täällä olemisesta ja tämänhetkisestä elämästäni yleensäkin. Kuten olen jo moneen kertaan todennut, tuntuu hyvältä ja oikealta olla täällä. Samalla kuitenkin tiedostan, että Luxemburg tulee todennäköisesti olemaan vain välivaihe matkallani jonnekin eteenpäin. Maa ja kaupunki ovat viihtyisiä, mutta tietoisesti haikailen koko ajan jonnekin muualle. Katse siintää jo Pariisissa ja tulevissa seikkailuissa. Luxembourg on niiden esinäytös, mutta kuka tietää, mitä kaikkea pääsen täällä kokemaan.

Minulla on aina ollut kauhea hinku päästä pois Suomesta ja nyt kun olen saanut tämän tavoitteen toteutettua olo on hyvä. Suomea en (siis ainakaan vielä) kaipaa, mutta rakkaita ihmisiä sieltä enemmän kuin mitään. Tästä huolimatta en halua olla Suomessa nyt tai vielä vähään aikaan (jos ikinä!) tulevaisuudessa. Suomi on hieno ja ihana maa, joka tulee aina olemaan kotimaani, mutta samalla en tunne oloani Suomessa kotoisaksi. Olen aina ollut onnellisimmillani, kun saan matkustaa ja nähdä maailmaa. Nyt voin tehdä niin ja siitä olen iloinen. Ulkomailla asuminen on antoisaa, mutta välillä myös rankkaa. Joutuu aloittamaan kaiken alusta, opettelemaan uuden kulttuurin ja kielen, täytyy luoda koko sosiaalinen elämä uudestaan ja löytää paikkansa uudessa ympäristössä. Minun tapuksessani tämä kaikki on vain väliaikaista, sillä en ole Luxemburgissa pysyvästi. Vaikeuksista ja haasteista huolimatta ulkomailla oleminen on äärimmäisen palkitsevaa. Saa tavata uusia ihmisiä, opetella vierasta kieltä, löytää uusia ja mielenkiintoisia paikkoja ja etsiä omaa paikkaansa maailmassa. Omalla kohdallani palkinnot ovat suurempia kuin haasteet, joten siksi viihdyn ulkomailla ja tarkemmin ottaen täällä Luxemburgissa erinomaisen hyvin.

Tähän on hyvä lopettaa ja ystävänpäivän hengessä todeta, että olette sydämessäni, mielessäni ja ajatuksissani minne ikinä menenkin rakkaat ja ihanat ystäväni! Vaikka olen milloin missäkin päin maailmaa, se ei missään nimessä tarkoita minun unohtavan teidät, vaan kuljette kanssani sinne minne minäkin. Kiitos siis, että olette olemassa! <3 Ja onneksi on olemssa tämä ihana sähköinen nykytekniikka, joka helpottaa yhteydenpitoa maantieteellisistä etäisyyksistä huolimatta. Ja vaikka lentolippujen hinnat koko ajan nousevat, niin tänne saa myös tulla käymään. Ja minä piiphdan aika ajoin myös Suomessa, joten ystävyys ei jää pelkän kaukosuhteen varaan. :) Halitus itse kullekin, sylintäydeltä rakkautta, ihanaa ystävänpäivää ja pyhää Valentinusta sekä ennen kaikkea à bientôt mes chers amis!

Histoire, culture et société diffrentes mais interessantes

Bon jour mes amours! :) Comment allez-vous? Toivottavasti voitte kaikki hyvin. Taas on vierähtänyt viikko viime kirjoituksestani. Näemmä viikko on sopiva aika kokea kaikenlaista ja sen jälkeen raportoida kaikesta tapahtuneesta. Jälleen kerran viikkoon mahtuu monenmoista arkisesta aherruksesta turistikierroksiin ja ranskalaisen kulttuurin päivittelyyn. Alors, allons-y mes amis.

Viikko (niin kuin kaikki viikot) kului enimmäkseen työn merkeissä. Eipä päivään paljon muuta mahdu kahdeksan tunnin työpäivän ja reilun tunnin työmatkojen lisäksi, kun nukkuakin täytyy. Töissä menee siis suurin osa ajasta arkisen aherruksen merkeissä. Onneksi työnkuvani on mielenkiintoista ja saan toteuttaa sitä monipuolisesti, joustavasti ja itsenäisesti. Omaehtoisuus ja vaihtelevuus ovat minun juttujani ja niitä saan työssäni onneksi käyttää ja soveltaa mielinmäärin. Duunista ei siis tämän enempää, sillä mitään ihmeellistä ei sillä saralla ole tapahtunut. Paitsi ehkä rutinoitumista ja ranskan kielen kehitystä, jotka ovat molemmat oikein hienoja asioita.

Muussa elämässä on sen sijaan tapahtunut muutoksia eikä kaikken vähiten säärintamalla. Tänään lämpötila oli kymmennen plussaa ja aurinkoinen taivas. Viime viikolla se oli kymmenen miinusta ja jäistä sadetta. Vaihteleva on sana, joka parhaiten kuvaa paikallisia talviolosuhteita. Vaikka onneksi kohta tulee kevät ja kauniit ilmat sen mukana. :) Viikonloppuna näin Luxemburgissa puistossa jo ensimmäiset leskenlehdet, joten pian kevät saapuu. Ja linnut laulavat aamuisin komeasti. Trallallaa, kevät on pian täällä ja se on ihanaa!

Seuraavaksi vuorossa muutamia paljastuksia otsikolla Ensimmäinen kerta:

1) Jäin kiinni pummilla matkustamisesta junassa. En ole koskaan, missään, ikinä jäänyt kiinni pummilla matkustamisesta. Syy oli seuraavanlainen: olen kulkenut Luxista junalla asuinpaikkaani Ranskan puolelle Longwyn kaupunkiin. Viimeisen Luxemburgin puoleisen aseman kohdalla Rodangessa voisin vaihtaa bussiin, mutta junalla olen päässyt kotiin nopeammin. No, jotta asiat eivät olisi liian helppoja, matkalippuni kelpaa Ranskan puolella Rodange-Longwy välillä bussissa, muttei junassa, jossa joutuisin ostamaan junalipun ko. välille ja maksamaan siitä siis erikseen. Junassa ei kuitenkaan juuri koskaan kysytä matkalippuja, joten siksi siis olen matkustanut Rodange-Longwy väliä junalla viimeiset pari viikkoa. Viime viikolla keskiviikkona kuitenkin kävi käry ja jäin tarkastajien haaviin. Minulla ei tietenkään ollut Ranskan valtion rautateiden vaatimaa lippua, joten otin turistivaihteen päälle ja sopertelin olevani vain turistina täällä. Tiukkailmeinen konduktööri päästi minut varoituksella tällä kertaa, mutta uhkasi 45€ sakoilla vastedes, jos vielä matkustan liputta. Kilttinä tyttönä otin konnarin uhkauksen todesta ja matkustan nyt lainkuuliaisesti bussilla Luxemburgista Ranskan puolelle. Olen päätellyt, että tämä episodi on esimakua ranskalaisesta byrokratiasta, josta saan tämän vuoden nauttia. Oi, onnea!

2) Kuulin suomea lähetystön ulkopuolella. Suomalaisia on Luxemburgissa kuulemma noin 1200, mutta ainakaan toistaiseksi en ole lähetystön ulkopuolella törmännyt yhteenkään heistä. Viime torstaina kuitenkin hätkähdin hereille ajatuksistani, kun kuulin juna-asemalla selvää suomenkielistä keskustelua takaani. Kyseiset keskustelijat olivat pieni poika ja hänen äitinsä, jotka juttelivat päivän tapahtumista suomeksi. En mennyt mukaan keskusteluun, vaan vain hymähtelin itsekseni ja ajttelin, että vaikka Suomi on pieni maa, niin aina ja kaikkialla maailmalla jossain törmää suomalaisiin ja kuulee äidinkieltään. Hyvä me suomalaiset ja tehokas maailmanvalloituksemme! :)

3) Ensimmäinen aito ranskalainen patonki ostettu. Kyseinen yksilö oli erinomainen rapeine kuorineen ja pehmeine sisuksineen. Hintaa herkulla oli Lidlin leipomossa 1,10€ eikä se ollut mikään pieni vonkale. Erityisen maistuvaa tämä ihanuus oli aidon voin ja punaviinin kera. Suosittelen ranskalaista leipää kaikille, sillä oh là là se on hyvää.

4) Ruoasta kurkun kostukkeeseen eli viisasten juomaan viiniin. In vino veritas sanotaan ja tässä tapauksessa totuus on, että viini on halpaa ja hyvää. Pullo bordeux'laista punaviiniä maksoi tasan 2,69€ ja oli erittäin hyvää. In your face Alko ja saastainen monopolisi!

5) Ensimmäinen nunna bongattu. Näin kyseisen leidin rautatieasemalla odottelemassa junaa. Hän taisi olla dominikaaninunna, mutten ole tästä satavarma. Luxembourg on hyvin katolinen maa, sillä väestöstä muistaakseni 87% kuuluu katoliseen kirkkoon. Tämä on hyvinkin todennäköistä, sillä kirkkorakennuksia on monessa paikassa ja suurin osa niistä on katolisia kirkkoja. Protestanttejakin maasta kyllä löytyy ja Luxin vanhasta kaupungista löysin protestanttisen kirkonkin. Tarkemmin en kirkkokunnasta osaa sanoa, mutta sisältä kyseinen kirkko muistutti anglikaanista tai luterilaista. Ehkä kyseessä on joku yhteisprotestanttinen seurakunta, sillä ekumeniaa kirkossa olevissa esitteissä kovasti mainostettiin.

Ekumeenisuudesta huolimatta katolinen kirkko vaikuttaa Luxissa monin tavoin, ennen muuta asenteiden tasolla. Konsenservatiiviset arvot ovat Luxissa arkipäivää, sillä abortti on laiton, naiset ovat edelleen näkyvä vähemmistö työelämässä, kotiäitiys on yleistä ja sunnuntaisin kaupat ovat enimmäkseen kiinni. Maallistumista on kuitenkin havaittavissa, sillä kirkossa ei enää käydä niin usein kuin ennen ja homoseksuaalien parisuhteen on voinut rekisteröidä vuodesta 2004 lähtien parlamentin keskustellessa parhaillaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Jokapäiväisessä elämässä konservatiivisuus ei siis näy, mutta ideoiden ja perinteiden tasolla se voi suhteellisen hyvin.

6) Ensimmäinen uutinen suuriruhtinas Henrista havaittu. Luxembourg on siis suuriruhtinaskunta, jonka muodollinen päämies - todellinen valta on parlamentilla ja hallituksella, pääministeri ja muut ministerit ovat otsikoissa eniten - on suuriruhtinas. Asiat eivät kuitenkaan aina ole olleet näin, sillä ennen vuonna 1890 virallisesti saavutettua itsenäisyyttä Luxemburgista tappelivat vuoronperään ranskalaiset, saksalaiset, belgialaiset ja hollantilaiset.

Maan historia on itse asiassa todella kiinnostava, sillä Luxembourg on ollut keskeisen Euroopan solmukohta moneen otteeseen. Rooman armeijoiden juostessa pitkin Germanian metsiä ja taistellessa Galliassa Asterixin kylää vastaan, Luxembourgissa oli kukoistavaa kulttuuria ja vilkasta kaupankäyntiä. Kiitos tällaisesta asiaintilasta kuuluu suurelle ja mahtavalle Rooman imperiumille. Rooman rappion jälkeen Luxembourg oli germaaniheimojen valloituksen kohteena useaan otteeseen. Keskiajalla maahan muodostui merkittäviä kauppareittejä ja Luxembourgin kaupunki syntyi, kun sinne rakennettiin puolustuslinnoitus Ardennein herttuan Siegfriedin toimesta vuonna 963. Tästä eteenpäin Luxembourgin kaupunki (siis maan nykyinen pääkaupunki) alkoi kehittyä ja kasvaa. Koulutusta ja korkeakulttuuria maahan toivat ja lisäsivät lukuisat luostarit, joista muistona on nykyisin Luxin vanhassa kaupungissa kulttuurikeskuksena toimiva entinen Neumünsterin benediktiiniluostari.

Keskiajalla ja uudella ajalla Luxembourg oli jatkuvien taisteluiden kohteena, kun kaikkien naapurimaiden kuninkaat halusivat vuoronperää valloittaa maan. Nykyinen suurherttua ja hänen sukunsa polveutuvat saksalais-hollantilaisesta hallitsijasuvusta. Ensimmäisen suuriruhtinaansa Luxembourg sai virallisesti vuonna 1815, nykyinen suuriruhtinas on järjestyksessään yhdeksäs hallitsija ja seitsämäs suuriruhtinas (kaksi naista ehti hallita välillä suuriruhtinattarina). Maailmansotien aikana Luxembourg oli saksalaisten miehittämä, mitä maassa vieläkin muistellaan kipeänä osana historiaa. Toinen maailmansota on elävä osa Luxembourgia vielä nykyäänkin, sillä monet muistomerkit ja monumentit tekevät kunniaa milloin vastarinnalle natsien valtaa kohtaan, milloin vapautuksen ilon päivälle. Sotien jälkeen maa on säilynyt itsenäisenä ja hakeutunut tiiviisti osaksi Euroopan integraatiota, josta todistaa Luxembourgin kuuluminen EU:n perustajajäseniin vuonna 1957.

Tällaisia huomiota ja tietoutta Luxembourgista. Tutustuin maahan ja sen pääkaupunkiin paremmin viime lauantaina tehdessäni turistikierroksen vanhassa kaupungissa. Kierrokseeni kuului kartan ja kameran lisäksi visiitit muutamaan museoon sekä tietenkin pakollinen kirkkopysähdys ja hiljainen hetki hauatausmaalla. Sää oli harmaa, mutta lämmin ja tunnelma kaupungissa leppoisan rento. Ilmassa oli toritunnelmaa ja laiskan päiväkävelyn fiilis. Museot olivat lähes tyhjiä ja ilmaisia tai halpoja. Kartutin sivistystäni ensin Musée d'Histore Naturellessa eli luonnontieteellisessä museossa, joka oli pieni ja söpö. Näyttelyt olivat ensisijaisesti lapsille, mutta kyllä minäkin sieltä muutaman opinmurusen sain biologiasta ja maantiedosta. Toinen museo oli Musée Nationale d'Histoire et d'Art eli kansallinen historian ja taiteen museo. Tämä museo oli oikein hyvä ja kertoi laajassa näyttelyssään Luxembourgin maan historiasta aina esihistoriasta nykypäiviin saakka. Näyttelyn helmi oli mielestäni roomalainen mosaiikki, joka oli löydetty Merchin kaupungin läheltä vanhasta ylimystötalosta. Museon taideosio oli todella pieni, mutta sitäkin kiinnostavampi, sillä suurin osa maalauksista oli italialaista renessanssia tai barokkia ja mahtuipa joukkoon myös muutama romantiikan aikainen brittiläinen Turner kosmopoliitista tuntua lisäämään.

Museokierrosten jälkeen oli aika nauttia ulkoilmasta, joten seuraavana agendallani oli vierailu Cimetière de Notre Damella eli Neitsyt Marialle omistetulla hautausmaalla. Kyseinen nähtävyys sijaitsee aivan vanhan kaupungin kupeessa lähellä Limpertsbergin kaupunginosaa. Helmikuun harmaudesta ja kuolleesta luonnosta huolimatta hautausmaa teki minuun vaikutuksen. Kuulun näet siihen ihmisryhmään, joka nauttii kuoleman henkisestä ja hengellisestä kohtaamisesta kuljeskelemalla hautausmaalla ja lukemalla kuolinilmoitusten muistolauseita lehdistä. (Tähän väliin todettakoon, että paikallisissa sanomalehdissä näkee aika ajoin kuolinilmoitusten joukossa muistopäiväilmoituksia, joissa siis muistellaan jonkun ihmisen kuolinpäivää. Kiinnostava osa paikallista kulttuuria.) Tykkään siis aina tilaisuuden tullen vierailla hautausmailla aina matkustaessani, koska siten muistaa ihmiselämän realiteetit ja käsittää, että kaikki me olemme osa samaa universumia ja kaikkialla ihmiset syntyvät, elävät ja kuolevat. Hautausmaat ovat myös loistava tapa tutustua paikalliseen kulttuuriin, sillä siellä näkee historian koko kirjon ja sen, ettei rakkaita vainajia unohdeta vaikka kuolema meidät edesmenneistä erottaakin. Notre Damen hautausmaa oli oikein kaunis komeine kivipaasineen, enkelipatsaineen, krusifikseineen ja hiljaisine tunnelmineen. Sain olla hautausmaalla melkein yksin ja nautin suuresti rauhallisesta ja intiimistä ilmapiiristä sekä mahdollisuudesta hiljentyä elämän suurten kysymysten ääreen. Oikein hyvä lopetus turistikierrokselleni ja Luxemburgin historiaan tutustumiselle.

Sunnuntaina jatkoin turistina olemista ja suuntasin askeleni tämänhetkisen kotikaupunkini Longwyn historiallisille paikoille. Vierailin vanhoilla linnoituksen raunioilla (1600-luvulta) ja Longwyn vanhassa Pyhän Dagobertin kirkossa (vanhmmat osat 1600-luvulta, uusimmat 1900-luvun alusta), jossa luulin pidettävän messun klo 10.30. Messu ei kuitenkaan ollut tuossa kirkossa, vaan eräässä toisessa seurakunnan kirkoista. Ensi viikolla siis uusi yritys ranskankielisen katolisen messun suhteen. Sen sijaan sain jälleen kerran nauttia vanhan kivikirkon tunnelmasta yksin. Kokemus on samalla kertaa sekä kiehtova että aavemainen. Kirkossa tunnen kuitenkin aina olevan kotonani, joten siksi en osaa pimeää ja synkkääkään kirkkoa pelätä. Sen sijaan iloitsin suuresti hartaasta tunnelmasta ja kauniista sisustuksesta. Ja samalla sivistin itseäni muutamalla uudella pyhimyksellä. :) Kirkko ja Longwy kertovat kiinnostavaa historiaa ajasta, joka on sekä Ranskassa että Luxemburgissa edelleen paljon esillä. Kyseinen aika on I ja II maailmansota, jotka ovat kaikkialla elävästi läsnä yhä edelleen. Longwyssa sotien trauma näkyi muun muassa muistolaattoina kaatuneiden nimistä, isänmaan puolesta henkensä antaneiden pietà-patsaana (=Neitsyt Maria pitelee syllissään kuollutta Jeesusta) ja kirkon historiikista, jossa kerrottiin saksalaisten pommittaneen Pyhän Dagobertin kirkkoa I maailmansodan aikana. Lisäksi II maailmansota osui silmiini muistolaatassa, joka löytyi vanhan portin raunioista ja jossa muisteltiin kenraali Charles de Gaullen ranskalaisille pitämää radiopuhetta vuonna 1940. Kyseisessä puheessa yllytettiin ranskalaisia taistelemaan saksalaisia miehittäjiä vastaan ja uskomaan isänmaan vaittoon. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä puhetta lukiessani. Kotiin päin kävellessäni huomasin yhdessä puistossa toisen muistolaatan, jossa koruttomasti ilmoitettiin, että kyseisellä paikalla oli vuonna 1944 teloitettu ranskalainen sotilas natsien toimesta. Sodat siis näkyvät yhä edelleen ja ovat tärkeä muistelun aihe täällä päin maailmaa. Kaltaiselleni historiafriikille tämä on vain iloinen asia, mutta silti sotamonumenttien määrä ja näkyvyys jaksaa hämmästyttää.

Toinen ihmetyksen aiheeni on täkälainen kulttuuri. Ilmeisestikään roskapöntöistä ei näillä leveysasteilla ole koskaan kuultu ja kävely on suuri kummastuksen aihe. Molemmat ilmiöt kiinnittivät huomioni viime viikonloppuna, kun huomasin kadunvarsien olevan täynnä milloin mitäkin pientä roskaa. Muovipulloja, käärepapereita, muovin palasia... Kaikkia näitä ja vielä enemmän olivat kadunvarret täynnä ja saatoin vain ajatella, että on sääli, kun luontoa tuolla tavalla tuhotaan ja ihmisten elinympäristö pilataan. Jos maailma johonkin tuhoutuu niin saasteiden ja roskan määrään, se on varmaa. Ekologinen ponnisteluni maailman parantamiseksi hyötyliikunnan muodossa eli siis kävely ei myöskään ilmeisesti ole paikallinen tapa, sillä tehdessäni sunnuntain turistikierrostani Longwyssa kävellen sain useamman kuin yhden autoilijan hämmentyneen ja kummastuneen huomion osakseni. Tilanne oli itse asiassa aika huvittava, sillä kävelin autotien reunalla jalkakäytävällä, mutta ilmeisestikään kyseistä kävelyreittiä ei usein käytetty autoilijoiden huomion määrästä päätellen. Alkoi jo hiukan naurattaa ohi ajavien autojen ihmetys ja ajattelin vain, että turistina saan käyttäytyä hassusti ja toisekseen kävely on hyötyliikunnan jaloin muoto, josta en aio luopua paikallisen kulttuurin hämmennyksen vuoksi. Aion siis jatkaa lenkkeilyä jatkossakin ja olla edelleen ihmetyksen aihe kaikkialla, minne menenkin. :)

Seuraavassa taas sekalainen seurakunta huomioita ranskalaisesta ja luxemburgilaisesta elämänmenosta ja yhteiskunnasta:

* Kohteliaisuus. Se on kiistaton osa sosiaalista kanssakäymistä ja oikein mukavaa vaihtelua Suomen jurottamisen jälkeen. Ihmiset teitittelevät kaikkialla, kaikkia tervehditään ja ovia availlaan. Paras kaikista kohteliasta sattumuksista on sattunut minulle kaupassa, jossa ystävällinen herrasmies päästi minut editseen kassajonosssa, koska minulla oli vain muutama ostos ja hänellä koko kärryllinen. Olin tästä eleestä oikein otettu ja tulin hyvälle tuulelle.

* Tupakointi. Ilmeisesti iso ongelma Luxemburgissa, sillä tupakanvastaista kampanjointia on kaikkialla. Luxemburgilaiset vaikuttavat tupakoivan paljon ja vaikka se enimmäkseen on sisätiloissa kiellettyä, joissakin kahviloissa ja baareissa saa polttaa sisällä. Lähin mieleeni tuleva esimerkki löytyy suurlähetystön alakerrasta eli samasta rakennuksesta sijaitsevasta kahvilasta, jossa on tuhkakupit joka pöydässä ja ihmiset istuvat savuke kädessä kahvikuppinsa ääressä. Tähän väliin voi myös mainita sen, että kahvila sana ei välttämättä kerro koko totuutta kyseisestä ravitsemusliikkeestä, sillä monet kahvilat ovat itse asiassa samalla baareja. Kahviloilla on siis monessa tapauksessa anniskeluoikeudet ja niistä saa viiniä ynnä muuta alkoholipitoista juomaa. Etenkin Ranskan puolella tämä vaikuttaa olevan yleinen käytäntö. Bistro on siten ehkä oikeampi sana kuin kahvila.

* Romanit. Heitä on sekä Luxissa että Ranskassa. He ovat täällä kuulemma työvoimana, mutta kyllä heitä näkyy kaduilla myös kerjäämässä. Longwyn lähistöllä on Kalasataman kaltainen romanileiri, sillä siellä on asuntovaunuja rivirivissä ja vierivieressä. Niin kuin Suomessa heidän läsnäolonsa täällä on välillä ongelmallista. En ole romanien asemaan ja tilanteeseen täällä tarkemmin vielä perehtynyt, mutta ehkä kevään kuluessa tulee tilaisuus kartuttaa tietouttani tästä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta ilmiöstä enemmän.

Näin. Nyt olen taas urakoinut viikon kuulumiset tänne ja voin hyvillä mielin syödä lounasta seuraavaksi. Ruokana terveellistä kikherne-linssimuhennosta, jotten paisu ihan palloksi herkullisten briochien ja croissanttien voimasta. :) Nauttikaa siis ruisleivästä te kynnelle kykenevät, vaikka laskiainen onkin kohta ja saa herkutella pullalla. :D Kirjoittelen taas pian lisää ja raportoin tapahtumista Euroopan tällä suunnalla. Siihen asti voikaa hyvin, muistakaa joie de vivre ja pysykää ihanina! Je vous aime tout le monde. Milliers de bisous à tous.