Le temps des cherises

Nyt on kirsikankukkien aika - jopa Japanissa, jossa tuhoisa maanjäristys ja ydinvoimaongelmat ovat sekoittaneet kevään odotetuinta taphtumaa eli Kirsikankukkajuhlaa. Minä en kuitenkaan ole Japanissa, vaan Luxemburgissa nauttimassa Keski-Euroopan keväästä. Sillä kevät on vihdoin ja viimein saapunut. Kukat kukkivat, puihin tulee lehtiä, nurmi vihertää ja lämpömittarin celsius hipoo välillä jopa 20 astetta. Ja eletään siis maaliskuun loppua. En ole koskaan suuremmin perustanut lumesta ja talvesta, vaikka vuodenajoista pidänkin. Siksi olen oikein iloinen täkäläisestä säätilasta ja kevään aikaisesta saapumisesta. Sillä kukat ja aurinko tuovat tulleessaan muutakin kuin kevään. Ne tuovat uusia tuulia ja uusia ajatuksia.

Viime viikkoina olen puuhaillut vain arkisia asioita ja luonut uusia rutiineja, jotka muutto kaupunkiin toi tullessaan. Päivät ovat kuluneet rauhallisesti ja välillä jopa ehkä vähän tylsästi. Olenkin pohtinut, että pitäisikö minun revitellä jotenkin enemmän ja pistää elämä risaiseksi jollain tavalla. Toisaalta arki ja tylsyys ovat hyvästä, sillä pitkällinen rutiinittomuus ei sovi minulle. Lisäksi revittely on hiukan hankalaa, sillä a) käyn arkisin töissä klo 8.30-16.30 ja tarvitsen vähintään kahdeksan tunnin yöunet, b) rahavarantoni ovat hyvinkin rajalliset, joten niiden kanssa ei paljon rillutella, c) Luxemburg on rauhallinen lintukoto ja d) olen täällä työharjoittelussa ja aikuista elämää oppimassa enkä rellestämässä. Ajoittainen irtiotto arjesta on kuitenkin hyvästä ja siksi minäkin olen jo onnistunut olemaan shamppanjahiprakassa ja kärsimään sen jälkeen kahden päivän krapulasta, tutustunut paikalliseen baarikulttuuriin, joka ei juuri eroa muista maista paitsi tupakansavuisuudellaan ja kielien sekamelskallaan sekä suunnittelmaan kevään reissuja Luxemburgin rajojen ulkopuolelle. Matkailu tosin on aika rajoitettua sekä rahavarojen että ajan puutteen vuoksi. Minulle ei nimittäin työelämävalmennuksessa kerry lainkaan lomapäiviä, vaan ylimääräiset vapaat kertyvät vain ja ainoastaan ylitöistä, joita ei aina ole mahdollisuutta tehdä. Onneksi kaikki on kuitenkin aina järjesteltävissä ja siksi Barcelonan ja Pariisin lomat ovat vain odotuksen päässä.

Mutta palataan siihen arkeen, joka elämääni hallitsee. Töissä elämä on sujunut ennallaan ja kokemuksia keräten. Mukavaa on edelleen, mutta samalla kuitenkin tiedostan tämän kaiken väliaikaisuuden. Mieli siintääkin jo tulevassa eli ennen kaikkea UNESCO-harjoittelussa Pariisissa, jonne siirryn kesäkuussa. Ajatusten tasolla olen tätä seuraavaa elämänvaihettani jo pohtinut, mutta tällä viikolla olisi tarkoitus ryhtyä konkreettisiin toimiin asioiden järjestämiseksi. Välillä mietin, että olisiko jo aika asettua aloilleen ja mennä vain töihin jonnekin, perustaa perhe ja elää tasaista ja rauhallista elämää vailla jatkuvaa muuttamista, tavaroita kahdessa maassa ja jatkuvaa ystävien ikävää. Osasyyllisenä tähän ovat varmasti useiden ystävieni muuttuneet elämät, sillä yksi jos toinenkin on menossa tai on mennyt viime vuosina naimisiin ja tämän vuoden aikana maailmaan on alkanut putkahdella uusia ihmisiä läheisten ihmisten taholta. Onnea vain kaikille ihanista ja suurista elämänmuutoksista, jotka saavat minut pohtimaan omaa elämäntilannettani! :) Sitten taas muistan, että elän parhaillaan unelmaani. Asun ulkomailla, harjoittelen kansainvälistä työtä tulevia urahaveitani toteuttaakseni ja saan päivät pitkät olla vieraiden kielten ja eri kulttuurien kanssa tekemisissä. Hetkeäkään en siis vaihtaisi pois, vaikka jatkuvasti kyseenalaistan omat valintani, suunnitelmani ja ratkaisuni. Silti olo on rauhallinen ja auvoisa. Tuntuu, että oikeaan suuntaan ollaan menossa, vaikka Luxemburg onkin eräänlaista välitilaa ja valmistautumista johonkin suurempaan. Luxemburgin elämäni on kuitenkin hyvää harjoitusta ja kokemusta sekä ennen kaikkea uusia elämyksiä ja ihmisiä. Siksi ei siis huolia ja murheita, vaan vain suunnitelmia ja iloa tulevasta.

Kuten tästä jonninjoutavasta vuodatuksesta voi päätellä, mitään kovin ihmeellistä ei viime aikoina ole tapahtunut. Jotakin kuitenkin, sillä olen tutustunut paikalliseen historiaan museoiden suosiollisella avustuksella sekä kerännyt mielenrauhaa ja perespektiiviä hautausmaavierailuilla. Lisäksi keho on pysynyt kunnossa jatkuvan lenkkeilyn (hyötyliikuntaa n. 5km/työpäivä, sillä kävelen kaikki työmatkat) ja viikottaisen uimahallivierailun myötä. Paikallinen uimahalli oli muuten todella hieno ja siisti. Iso allas, jossa ei tarvinnut uida iänikuista ympyrää, vaan tilaa polskia oli jokaiselle vailla rajattuja kaistoja. Ainoa miinus tulee pakollisesta uimalakista, joka pitää kiskoa päähän ennen altaaseen menoa. En tykkää uimalakista ja nyt minun pitää ostaa sellainen, jotta voin uimahallissa käydä.

Museoista puolestaan sen verran, että sivistin itseäni viime viikonloppuna Villa Vaubanin taidemuseossa, Musée de la déportation -museossa sekä Musée d'Histoire de la ville de Luxembourg -museossa. Villa Vauban on vanha herraskainen talo Luxembourgin keskuspuistossa ja itse rakennus oli vaikuttavampi kuin esillä olevat taulut. Taidemuseo oli pikkuruinen, mutta ilmainen (oli museoiden "avoimet ovet" -viikonloppu) ja vanha talo tunnelmallinen. Musée de la déportation käsitteli itseäni kiinnostavaa teemaa eli toista maailmansotaa, jolloin lukuisia luxemburgilaisia kuljetettiin keskitysleireille natsien valtaamsta maasta. Museo on tämän paikan kohdalla liioittelua, sillä kyseessä oli pikemminkin näyttely ja muistomerkki karkotusten uhreille. Lisäksi kaikki tekstit olivat yllätykseseni luxemburgiksi, joten en ymmärtänyt esittelyteksteistä mitään. Museokäynti olikin siksi vain pelkkä piipahdus historian siipien havinaan, vaikka aihe olisikin kiinnostanut syvempääkin sukellukseen 60 vuoden taakse. Sen sijaan Musée d'Histoire de la ville de Luxembourg oli positiivinen yllätys, sillä Luxemburgin kaupungin historiaa käsiteltiin ja esiteltiin siellä monipuolisesti ja kattavasti.

Luxemburg tuntuu olevan ylpeä omasta pitkästä ja vauraasta historiastaan sekä nykyisestä roolistaan EU:n näköalapaikalla. Kansallistunne elää ja voi kuitenkin hyvin tässä lilliputtimaassa, jonka väestöstä noin 40% on ulkomaalaisia. Luxemburg onkin kiinnostava sekoitus eri kulttuureita ja vieraita kieliä kuulee päivittäin, yleisimpinä ranskan, saksan ja luxemburgin ohella italia, portugali ja englanti. Lisäksi puhua saisi kaikkia muita kieliä maan ja taivaan väliltä. Globaali onkin sana, jonka liittäisin Luxemburgiin ja tätä en olisi tehnyt ennen tänne saapumistani, jolloin en tiennyt maasta mitään. Kansainvälisyydeestään huolimatta Luxemburg on todella rauhallinen, mistä todistaa aamuöinen kävelyni kaupungin keskustasta kotiin kello puoli kaksi lauantaiyönä. Ketään ei ollut missään, kadut olivat autiot ja keskusta typötyhjä. Jos en olisi tiennyt olevani tämän maan pääkaupungissa lauantaina yöllä, niin en olisi uskonut. Hiljaista kuin haudassa, mitä ei taatusti tapahdu monenkaan maan pääkaupungissa lauantaina yöllä.

Ranskan kielen suhteen on tapahtunut sekä edistystä että turhautumista. Edistystä siinä mielessä, että tekstien lukeminen on helpottunut äärettömän paljon ja tuntuu nykyisin luontevalta. Edistystä siinäkin mielessä, että radion, television, kokousten tai luentojen seuraaminen ei tuota enää ongelmia. Olin nimittäin viime viikolla kuuntelemassa Neumünsterin kulttuurikeskuksessa, joka sivumennen sanoen on vanha benediktiini-luostari, keskustelutilaisuutta ranskankielen asemasta Luxemburgissa ja maailmassa. Oikein kiinnostava keskustelu ja ymmärsin ilman vaikeuksia. Mutta auta armias, kun minun pitäisi hoitaa arkisia asioita ranskaksi. En osaa säätilasta keskustella, keittiösanastoni on surkea, kotitöiden nimiä en ole koskaan ranskaksi kuullutkaan ja kämppisteni kanssa keskustellessa sanavarastoni on niin hemmetin rajallinen, että tuppisuisuuteni yhteisessä illallispöydässä on välillä noloa. Tiedän, että tilanne tulee vielä muuttumaan ja että olen lyhyessä ajassa oppinut äärettömän paljon, mutta siitä huolimatta kielitaidon vajaavaisuuteni jokapäiväisen elämän juoksevien asioiden kohdalla on paitsi noloa myös äärettömän ärsyttävää. Syytän tästä osittain itseäni, mutta osittain koulussa saamaani ranskanopetusta, jossa oppikirjojen ja opettajieni mielestä minun oli tärkeämpää tietää mikä on keskoskaappi ranskaksi kuin osata tilata ruokaa ravintolassa. Siksi ranskantaitoni ovat tällä hetkellä hiukan nurinkuriset, sillä töissä lukemani ja käyttämäni ranska sujuu ongelmitta, mutta arkipäivän tilanteet ja keskustelu tuottavat suuria vaikeuksia. Onneksi tilanne tulee korjaantumaan ajan myötä, mutta yhtä kaikki tilanne on välillä äärimmäisen huvittava ja turhauttava.

Kielikommellusten ja museoiden ohella olen saanut hengenravintoa ja ajattelemisen aihetta vierailuistani hautausmaalla. Aivan asuntoni lähellä sijaitsee Notre Damen katolinen hautausmaa, joka on oikein viehättävä ja suloinen. Hautausmaalla kävely on minulle aina terapeuttinen kokemus, jolloin muistaa olevansa osa jotakin suurempaa ja tulee sinuiksi oman kuolevaisuutensa kanssa. En ole koskaan liiemmin pelännyt hautausmailla ja olisikin hienoa päästä kokemaan se yöaikaan. Valitettavasti hautausmaan portit sulkeutuvat illalla klo 20.00, joten ainakaan täällä se ei ole mahdollista. Hautauskulttuureihin sain puolestani perspektiiviä löytäessäni muutaman kilometrin pääsä kotoani sijaitsevan juutalaisen hautausmaan. Siellä oli hiljaista ja rauhallista ja ainoa ero kristillisiin hautoihin verrattuna oli ristien korvaaminen Daavidin tähdillä ja kukkien sijasta haudoille laitettavat kivet. Kivet symboloivat pysyvyyttä ja jatkuvuuutta sekä kertovat jonkun vierailleen haudalla. Hautausmailla sielu ja mieli lepäävät. Siksi olen onnellinen, että pääsen niille kävelemään koska tahansa täällä ollessani. Henkinen hyvinvointini on taattu. :)

Loppuun jälleen tutuksi tullut listaus muutamista asioista. Ensiksi muutama plussa ja miinus yhteisasumiseen ja kämppiselämään liittyen. Kaikki on sujunut talossamme oikein hyvin ja olo tuntuu kotoisalta. Kuitenkin välillä huomaan kaipaavani jotain pysyvämpää ja omaa kotia. Ehkä se on osa sitä aikuistumista. :) Mutta tässä lista, s'il vous plaît:

+ mukavat ihmiset + mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, esim. kämppikseni Yvan työtoveri irlantilainen Grace

+ mahdollisuus oppia ja puhua ranskaa kotona

+ kaikki kämppikseni ovat aikuisia ja harjoittelussa, joten elämä on sen mukaisesti siistiä ja suhteellisen säntillistä

- erilaiset elämänrytmit, esim. ranskalainen tapa kutsua ystäviä kylään illalliselle klo 22.00, jolloin pohjoismaalainen haluaa jo käydä yöpuulle, koska seuraava päivä on työpäivä

- oma rauha on välillä rajoitettua

- oman keittiön kaipuu, vaikka nykyinen yhteiskeittiöni onkin ihan ok

- väliaikaisuuden tuntu ja oman kodin tarve

Yleisesti ottaen en voi valittaa asumisjärjestelyistäni, sillä kaikki on sujunut erittäin hyvin ja kämpän sijainti ja viihtyisyys korreloivat vuokran kanssa täydellisesti. Mutta pidemmän päälle kämppisasuminen alkaisi varmasti uuvuttaa. Onneksi kaikki on kuitenkin vain väliaikaista. :)

Ja jälleen kerran loppuun sekalainen seurakunta huomioita Luxemburgin arjesta:

* Kesä saapuu: Maa tuoksuu mullalta ja kukilta. Lisäksi terassikalusteet on kannettu ulos jokaisen kahvilan ja ravintolan edustalle. Huomautettakoon myös, että täällä on kaikissa kahviloissa (leipomoita lukuunottamatta) pöytiintarjoilu.

* Lemmikit: Niitä näkyy katukuvassa ennen kaikkea koirien muodossa, mutta kotini vierestä kuuluu aina välillä määkinää ikään kuin naapurissa asuisi lammas tai vuohi. Pitkään Luxissa asuneen Tuulian mukaan tämä voi olla hyvinkin mahdollista. Olin eilen vahtimassa Tuulian kissoja ja ne olivat yhtä suloisia kuin ennenkin. Lemmikeistä on niin paljon iloa! Mutta onpa niistä myös huolta ja vaivaa sen verran, että oma karvainen otus on tällä hetkellä mahdottomuus. Onneksi voin lainailla muiden ihmisten karvakorvia. :)

* Kevätflunssa: On lievästi vaivannut. Siksi jouduin menemään apteekkiin ja ostamaan lääkkeitä. Niitä ei saanut ottaa itse hyllyistä, vaan jopa aspiriini myytiin tiskin takaa. Outo käytäntö itsepalvelukulttuuriin tottuneelle suomalaiselle, mutta ainakin kielitaito kohenee hurjasti, kun joudun jatkossakin hankkimaan lääkityksen tiskin takaa ranskaksi asioiden. :)

* Vetolaukkureput: Täällä paikalliset koululaiset eivät kanna koulureppua selässään, vaan vetävät sitä perässään. Kaikissa lasten koulurepuissa pn nimittäin pyörät ja vetokahvat, joten ne ovat ikään kuin matkalaukkuja. Onkohan kyse jostain keski-eurooppalaisesta villityksestä vai muodista? En tiedä, mutta yhdenkään lapsen en ole nähnyt reppua selässään kantavan, vaan kaikki vetävät laukkua pyörillä perässään. Tulevat liikemiehet ja -naiset harjoittelevat lentomatkustajan uraansa mitä ilmeisimmin. :)

Voilà! Nyt on saatu kaikki ajatukset jälleen kerran kirjoihin ja kansiin. Lisää kuuluu perästä pian. :) Siihen asti voikaa hyvin ja pysykää ihanina! <3 Bonne journée à tous! XXX